Ehkä minua ei vain ole tehty tänne, tähän maahan, tähän kulttuuriin ja ajattelutapaan. Inhoan kylmää, ihmisten tympeyttä ja ajattelumaailmaa, jonka mukaan ihminen määritellään pitkälti työpaikan kautta. Naapureille sanotaan hei, aina ei sitäkään. Jos ei ole töitä, et ole mitään muuta kuin sossupummi ja jos on töitä, niin sen vaatimuksia viedään koko ajan pidemmälle, uuvutetaan ja venytetään pidemmälle ja pidemmälle. Puolet vuodesta on pimeää, kylmää ja ahdistavaa.

En ole vielä irtisanoutunut, mutta todennäköisesti teen sen. En pysty palaamaan töihin, en halua, enkä ole tarpeeksi vahva siihen työhön. Lääkäri sanoi, että mikäli esimies olisi hieman erilainen, voisi työhönpaluu jossain vaiheessa olla mahdollinen. Sielläkin huomasivat, että esimieheltä ei heru ymmärrystä, ei sitten yhtään. En voi palata, en itse työkuvan vuoksi, enkä esimiehenkään vuoksi. Luottamus mennyt, todennäköisesti molemminpuolin. Uskon, että viimeaikaiset tapahtumat tulevat vaikuttamaan vielä kauan. Jossain vaiheessa ehkä olen työkykyinen, mutta miten pystyn palaamaan takaisin normaaliin arkeen, kun nyt vain inhoan koko systeemiä kouluttaudu-hankityöpaikka-raadatöissä-hankiasuntolaina-menenaimisiin-teelapsia-teetöitä-älävaannautimistään-teetöitäteetöitäteetöitä-älävaanpääseeläkkeelleliianaikaisin-kuole?

Kaukokaipuu voimistuu. En haluaisi mitään muuta kuin vain lähteä pois. En kestä sitä, että kun menen ulos, palelen, vaikka päällä olisi miten paljon vaatteita. Tahdon takaisin aurinkoon ja lämpimään. Mieluummin olisin vaikka tarjoilijana jossain lämpimässä maassa pienellä palkalla kuin eläisin Suomessa paremmalla palkalla, "paremmassa" työssä ja maksaisin vuosia asuntolainaa. Haluan, että nauttisin elämästä, ettei se vain liu'u ohitse, ilman mitään iloa ja hyviä muistoja.