Ehkä minua ei vain ole tehty tänne, tähän maahan, tähän kulttuuriin ja ajattelutapaan. Inhoan kylmää, ihmisten tympeyttä ja ajattelumaailmaa, jonka mukaan ihminen määritellään pitkälti työpaikan kautta. Naapureille sanotaan hei, aina ei sitäkään. Jos ei ole töitä, et ole mitään muuta kuin sossupummi ja jos on töitä, niin sen vaatimuksia viedään koko ajan pidemmälle, uuvutetaan ja venytetään pidemmälle ja pidemmälle. Puolet vuodesta on pimeää, kylmää ja ahdistavaa.

En ole vielä irtisanoutunut, mutta todennäköisesti teen sen. En pysty palaamaan töihin, en halua, enkä ole tarpeeksi vahva siihen työhön. Lääkäri sanoi, että mikäli esimies olisi hieman erilainen, voisi työhönpaluu jossain vaiheessa olla mahdollinen. Sielläkin huomasivat, että esimieheltä ei heru ymmärrystä, ei sitten yhtään. En voi palata, en itse työkuvan vuoksi, enkä esimiehenkään vuoksi. Luottamus mennyt, todennäköisesti molemminpuolin. Uskon, että viimeaikaiset tapahtumat tulevat vaikuttamaan vielä kauan. Jossain vaiheessa ehkä olen työkykyinen, mutta miten pystyn palaamaan takaisin normaaliin arkeen, kun nyt vain inhoan koko systeemiä kouluttaudu-hankityöpaikka-raadatöissä-hankiasuntolaina-menenaimisiin-teelapsia-teetöitä-älävaannautimistään-teetöitäteetöitäteetöitä-älävaanpääseeläkkeelleliianaikaisin-kuole?

Kaukokaipuu voimistuu. En haluaisi mitään muuta kuin vain lähteä pois. En kestä sitä, että kun menen ulos, palelen, vaikka päällä olisi miten paljon vaatteita. Tahdon takaisin aurinkoon ja lämpimään. Mieluummin olisin vaikka tarjoilijana jossain lämpimässä maassa pienellä palkalla kuin eläisin Suomessa paremmalla palkalla, "paremmassa" työssä ja maksaisin vuosia asuntolainaa. Haluan, että nauttisin elämästä, ettei se vain liu'u ohitse, ilman mitään iloa ja hyviä muistoja.

Hengissä ollaan. Välillä alkaa olla jo parempia päiviä, mutta ei usein. Kun teen jotain, väsyn äkkiä. Kun joudun pysähtymään, ajatukset alkaavat rullaamaan ja oravanpyörä on valmis.

Palaveri ei mennyt kovinkaan loistavasti. Olin aivan muissa maailmoissa, esimies haluaa minut ulos talosta ja kertoi sen. En pystynyt oikein puhumaan, istuin vain ja tuijotin lattiaa. Onneksi lääkäri ymmärsi tilanteen, oli minun puolellani, vaikka esimies ei siitä tykännyt yhtään.

En oikein tiedä tehoaako masennuslääkitys. Ehkä tehoaakin kun välillä on tosiaan parempia päiviä, eivätkä lääkkeet vaikuta heti. Haluaisin vaan ulos tästä tilanteesta.

Tämä ei varmaan koskaan lopu. Äsken ajattelin, että pakko tarkistaa työpuhelin ja -sähköposti. Jo sen miettiminen aloitti koko kropan vapinan, joka jatkuu edelleen vaikka hoidin asiat. Tai ainakin yritin hoitaa. Päästä ei saa mitään järkevää irti, ahdistus valtaa ajatukset.

Minulla on muutama päivä aikaa valmistautua yhteiseen palaveriin lääkärin ja esimiehen kanssa. En yhtään tiedä, miten kykenen siihen.

Kylläpä taas kesti kauan se pieni hyvänolontunne, joka jäi lauantain olosta. En tosiaan katsonut työpuhelinta viikonloppuna, olo hieman helpotti, kunnes sunnuntaina erehdyin katsomaan sitä. Taas viestiä asioista, jotka pitäisi hoitaa. Hirveä vapina, hengenahdistus, sydämen tykytys ja ahdistus. Terve taas paniikkikohtaus. Inhottaa, että äidin piti nähdä kohtaus, koska hän on jo muutenkin huolissaan.

Kävin juttelemassa ammattiliiton kanssa työpaikan tilanteesta, sain ohjeeksi olla irtisanoutumatta. Juttelin myös erikseen työterveyshoitajan ja -lääkärin kanssa. Jotenkin tuntui, että liiton ihminen oli enemmän minun puolellani kuin työterveyshoitaja. Hirveästi ei auttanut hoitajan kommentit "kyllä sinut nyt pitäisi nopeasti saada takaisin työkuntoon" ja "etköhän sinä sinne töihin palaa jossain vaiheessa" kun itse väännän itkua, enkä meinaa saada sanaa suustani ja ajatuskin työpaikasta ahdistaa. Onneksi lääkäri kuunteli paremmin. Esimies oli ilmeisesti ottanut jo yhteyttä lääkäriin ja vaati yhteistä palaveria. En tiedä vielä milloin palaveri tulee olemaan, mutta varmaankin aika pian.

Sain masennuslääkityksen. En ole aiemmin syönyt niitä, joten katsotaan miten käy. Edelleen tulevaisuus pelottaa, mutta tavallaan sen ajattelu ei tunnu miltään. Ei siellä kuitenkaan ole mitään mitä odottaa.

Huomenna palaan hetkeksi kaupunkiin, jossa normaalisti asun. Tapaan työterveyshoitajan, joka soitti aiemmin tällä viikolla. Pelottaa, mutta en tiedä mikä. Tiedän, että tilanteeni kuvailu tulee olemaan hankalaa. Ehkä pelkäänkin sitä, että minua ei oteta tosissaan. En tiedä, mitä tapahtuu. Tiistaina tapaan saman työterveyshoitajan yhdessä lääkärin kanssa. En tiedä, saanko lääkäriltä jotain mielialalääkkeitä. En ole koskaan syönyt niitä, jotenkin ajatukset ovat hyvin ristiriitaisia lääkkeitä kohtaan. Jos jollain ruudun siellä puolella on kokemuksia, niin saa kommentoida ja kertoa omia fiiliksiään lääkkeitä kohtaan.

Eilen oli hyvä päivä. Olin aivan hämilläni, sillä hyviä päiviä ei juurikaan ole muutamaan kuukauteen ollut. Olen yrittänyt pitää työajatukset poissa, en ole katsonut työpuhelinta ja luulen, että nuo kaksi asiaa vaikuttavat asiaan paljon. Ja se, että viikonloppuna olen viettänyt hyvin vähän aikaa yksin. Seurassa ajatukset unohtuvat, vaikka tiedostan, etten olekaan täysin oma itseni. Kun jään yksin, niin ahdistus palaa. Kävin eilen yksin kaupassa, jolloin ahdistus hyppäsi hartioille. Kuvittelen kai, että kaikki ihmiset tuijottavat. Väenpaljous pelottaa, vaikka työni kautta olen ollut hyvinkin paljon esillä ja ihmisten edessä. Nyt se ahdistaa, vaikka kaupassakäynnin pitäisi olla aivan normaali asia. No, eipä tässä muutenkaan kovin normaalilla linjalla olla menty, mutta en haluaisi normaalien rutiinien aiheuttavan tuollaista oloa. Katsotaan mitä käy, oletan, että ensi viikosta tulee rankka, mutta toivottavasti saan kerrottua ammattilaisille tilanteestani ja että saan apua.