En pääse irti työajatuksista. Joka päivä mietin jotain siihen liittyvää ja parina viime yönä työpainajaiset ovat palanneet. Miten voikin olla niin hankalaa olla ajattelematta jotain, vaikka tiedän että nyt pitäisi vaan osata päästää irti edes hetkeksi?

Olen aina ollut ihminen, joka tykkää olla yksin. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja joskus esimerkiksi poikaystävällä on ollut vaikeaa ymmärtää sitä. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni, sille että saan tasoitettua jatkuvasti ympärillä olevaa hälinää. Mutta nyt tilanne on hieman muuttunut. Olen läsnä tilanteessa, jossa on muita ympärillä. Siis lähinnä läheisiä ihmisiä, kävin kaupassa pari päivää sitten ja meinasi iskeä ahdistuskohtaus. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää, pieni paniikki. Mutta läheisten kanssa olo on turvallisempi. Nyt kun olen yksin, niin ahdistus hiipii hiljaa luokse. Tuijotan vaan johonkin pisteeseen, ajatukset kiertävät kehää ja on vaikea olla. Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla jotain pientä tekemistä, etten vaan jäisi ajatusteni kanssa yksin. Mutta siinäpä se onkin; en vain jaksa tehdä koko aikaa jotain, koska voimat loppuvat. Saan hirveitä väsymyskohtauksia, jolloin voimat vain kertakaikkiaan loppuvat. Yleensä kohtaukset tulevat iltapäivällä ja illalla. Enkä edes syö mitään mielialalääkkeitä, joilla voisi olla vaikutusta asiaan.

En enää osaa olla iloinen. En muista, milloin viimeksi olisin nauranut täysin vilpittömästi. En tunne päivittäisiä pieniä iloja, en vain osaa enää. Luonnostaanhan sen pitäisi tulla, mutta kun mieli on niin matalalla, niin ei se vaan tule. En ole ollut oma itseni pitkään aikaan, enkä tiedä milloin palaan takaisin tähän maailmaan. Haluaisin palata, olla taas minä, mutta voimat eivät riitä siihen.