Sairaslomalla on aikaa ajatella asioita. Kun mieli ei toimi, jumiutuu koko kroppa lähes toimintakyvyttömäksi, mutta aivot rullaa. Vähän liiankin kovalla tahdilla. Työasiat mielessä koko ajan, eikä asiaa auta se, että lähes joka päivä töistä otetaan yhteyttä. Tottakai asiat pitää saada siellä järjestykseen, mutta mielestäni sairaslomalla pitäisi saada olla "rauhassa", etenkin kun kyseessä on töistä ylikuormittuminen.

Välillä pohdin, oliko pitkälle reppureissulle lähteminen hyvä vai huono ajatus. Sain unohtumattomia kokemuksia, näin täysin erilaisia maisemia, tutustuin uusiin ihmisiin ja kulttuuriin. Reissu oli aivan mahtava, mutta pessimistinä osaan näkeä siinäkin huonot puolensa. Nyt tiedän, millaista elämä voi olla. Eihän reppureissulla ehkä voi olla koko elämäänsä, mutta tuollaisen vapauden saavuttaminen ja sitten sen menettäminen on musertavaa. Tai ei ehkä kaikille, mutta minulle on. Jos olisin jäänyt Suomeen, saanut jotain töitä, olisinko onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä elämä olisi? En miettisi koko aikaa, että mitä voisin saavuttaa vaan tyytyisin siihen mitä on. Nyt näen asian todellakin noin; että vain tyytyisin siihen elämään, kun en osaisi kuvitella, millaista voisi olla. Ei mene päivääkään, ettenkö miettisi vuoden takaista elämää. On niin helppoa vaan jäädä jumittamaan omiin muistoihinsa ja pää vaan miettii, että voi kun pääsisi takaisin. Muistan miltä ilma tuoksui eri kaupungeissa ja keskellä-ei-mitään, miltä aurinko tuntui iholla, miten aallot löivät rantaan taukoamatta. Enkö vain osaa päästää irti reissun vapaudesta ja sen vuoksi en osaa edetä elämässä nyt? Turhahan sitä on miettiä, kannattiko lähteä vai ei, kun lähdin kuitenkin. Toisaalta, reissu opetti niin paljon myös minusta itsestäni, että lähtisin uudestaan vaikka heti.

Tulevaisuuden ajattelu tuntuu ahdistavalta. Ei minulla aiemminkaan ole ollut mitään varsinaista suunnitelmaa, ikään kuin vahingossa pääsin ammattikorkeakouluukin ja lennosta tuli päätös lähteä reissuun. Ei siis suunnitelmaa, ei mitään erikoista, mikä voisi mennä pieleen. Mutta aina tulevaisuus näytti valoisalta, tapahtui sitten mitä tapahtui. Nyt asiat on toisin. Olen täysin eksyksissä. En edes halua ajatella tulevaa, vaikka pelko siitä jyskyttää usein takaraivossa. Reissun aikana opin elämään hetkessä, lupasin itselleni, että en stressaa ylimääräisiä vaan katson päivä ja hetki kerrallaan, mitä elämällä on tarjottavaa. Ja mitä kävi? Heti Suomeen palattua stressi iski. Mistä asunto, minne muutetaan, mistä töitä ja millon ja entäs jos jos jos... Paskaa. Luin eilen tätä blogia http://sinivalakosinsilimin.blogspot.fi/ ja mietin, että mikä helvetti tätä maata vaivaa. Blogissa on niin paljon asiaa, en voi kuin samaistua tähän. Suomessa ihminen luokitellaan työn mukaan, koko ajan pitää suorittaa, saada se kaverit-on-kateellisia-kun-kerron-työpaikastani -ammatti, talolaina, auto ja koira. Niitä jos et saa (ja vielä mahdollisimman äkkiä), niin oletpa huono ihminen. Johtuuko omat ajatukset pessimistisestä luonteesta nähdä kaikessa jotain huonoa vai onkohan täkäläisessä ajattelutavassa jotain mätää? Jokainen pohtiikot sitä itse.