Eilen tuli soitto työterveyshuollosta, kyselivät kuinka voin. Luurin toisessa päässä oleva ihminen tuntui aidosti välittävän, minulla oli välillä vaikeuksia puhua kun itku nousi kurkkuun. Koin, että viimein joku kuuntelee, vaikka työtäänhän hänkin vain tekee. Ensi viikolla menen tapaamaan lääkäriä, sen jälkeen jossain vaiheessa tulee palaveri, johon osallistuvat lääkäri, työnantajani ja minä. Meinaan panikoida kun edes ajattelen olevani samassa tilassa esimieheni kanssa. Näinhän tämä asia pitää hoitaa, mutta silti yhteinen palaveri kuullostaa kamalalta. Vaikka mieluummin niin, että paikalla on myös joku ammattilainen, joka tietää minun tilanteeni, eikä minun tarvitse kohdata työnantajaa yksin.

Puhelun jälkeen oli vihdoin olo, että nyt kaikki selviää. Ei ehkä mitenkään kauhean nopeasti, mutta jotain tapahtuu silti, enkä vain roiku jossain välitilassa räpiköimässä yksin. Helpotus, jopa pieni sirpale toivoa. Fiilis katosi kyllä harvinaisen nopeasti, kun työpaikalta tuli tekstiviesti asioista, jotka minun olisi pitänyt hoitaa paremmin sairaslomalle jäätyäni. Olin aivan sekaisin tuolloin (ihan kun en olisi edelleen), ymmärsin pari asiaa väärin ja nyt siitä tulee noottia perään. Asiaa mietittyä ymmärsin kyllä, että aivan oikeasta asiasta oli kyse, mutta miten helvetissä minun olisi pitänyt pystyä ajattelemaan järjellä työasioita kun niiden vuoksi pää on muutenkin sekaisin?

Poikaystäväni lähtee muutaman viikon kuluttua kaverinsa kanssa parin viikon reissulle ulkomaille. Ei siis millekään pakettimatkalle vaan omatoimimatkalle, jolla mekin olimme. Sekin ahdistaa. Yritän olla iloinen hänen puolestaan, mutta se on vaikeaa. Itse en haluaisi muuta kuin lähteä pois, vaihtaa kaiken painolastin, joka täällä roikkuu harteilla, rinkkaan ja hän lähtee pitämään hauskaa kaverinsa kanssa. Miten ihmeessä voisin selittää tilanteen hänelle? Hän on aivan into piukeana, puhuu puhelimessa reissun järjestelyistä ja minä meinaan romahtaa. Emme muutenkaan ole nähneet hetkeen kunnolla. Hän on nähnyt pari hyvin huonoa hetkeäni, ollut huolissaan, mutta ei hän silti ymmärrä. Miten selittää jollekin perusluonteeltaan iloiselle, että ilo ei kuulu omaan maailmaani nyt? Miten selittää väsymys, joka ei lähde nukkumalla saati sitten ajatukset, jotka eivät jätä rauhaan? Ei minulle ennen ole ollut vaikeaa olla iloinen jonkun toisen puolesta, mutta nyt se vain sattuu. Haluan olla taas oma itseni.