Sain aamulla kummallisen häiriön: tuntui, että olin iloinen muutaman minuutin ajan. Näinä aikoina se on harvinaista. Hetken ajan uskoin, että ehkä asiat sittenkin järjestyvät jotenkin. Tunne meni ohi, mutta mielikuva hyvästä olosta jäi kummittelemaan. En enää muista, milloin viimeksi nauroin aidosti, niin että vedet valuvat silmistä ja nauru vain kumpuaa jostain. Milloin olisin oikeasti nauttinut esimerkiksi ruoasta tai päivittäisistä pienistä, hyvistä asioista. Miten hienoa olisikaan, jos asiat olisivat oikeasti hyvin? Jos osaisin nauttia elämästä niin kuin joskus nautin. Nyt tuntuu, että tuijotan umpikujaa, josta ei pääse mihinkään. Haluan vaan pois, haluan irti tästä kaikesta paskasta, jonne vain vajoan.

Eilen oli hilkulla, etten pyörtynyt suihkuun. Välillä jo itse suihkuun meneminen vaatii ponnisteluja, tuntuu ettei jaksa. Olin vain syönyt niin huonosti, että verensokerit vissiin tipahti alas ja silmissä kävi heittämään. En vain oikein jaksa huolehtia itsestäni. Päivittäiset asiat vaativat paljon, vaikka ennen kaikki sujui miettimättä ja itsestään.

Kävin aamulla pihalla ja tuijotin kun puskista varisi lehdet. Hetken kuluttua kurkiparvi lensi taivaalla. Syksyn tullessa muuttolinnut lähtevät, minäkin haluaisin.