Kylläpä taas kesti kauan se pieni hyvänolontunne, joka jäi lauantain olosta. En tosiaan katsonut työpuhelinta viikonloppuna, olo hieman helpotti, kunnes sunnuntaina erehdyin katsomaan sitä. Taas viestiä asioista, jotka pitäisi hoitaa. Hirveä vapina, hengenahdistus, sydämen tykytys ja ahdistus. Terve taas paniikkikohtaus. Inhottaa, että äidin piti nähdä kohtaus, koska hän on jo muutenkin huolissaan.

Kävin juttelemassa ammattiliiton kanssa työpaikan tilanteesta, sain ohjeeksi olla irtisanoutumatta. Juttelin myös erikseen työterveyshoitajan ja -lääkärin kanssa. Jotenkin tuntui, että liiton ihminen oli enemmän minun puolellani kuin työterveyshoitaja. Hirveästi ei auttanut hoitajan kommentit "kyllä sinut nyt pitäisi nopeasti saada takaisin työkuntoon" ja "etköhän sinä sinne töihin palaa jossain vaiheessa" kun itse väännän itkua, enkä meinaa saada sanaa suustani ja ajatuskin työpaikasta ahdistaa. Onneksi lääkäri kuunteli paremmin. Esimies oli ilmeisesti ottanut jo yhteyttä lääkäriin ja vaati yhteistä palaveria. En tiedä vielä milloin palaveri tulee olemaan, mutta varmaankin aika pian.

Sain masennuslääkityksen. En ole aiemmin syönyt niitä, joten katsotaan miten käy. Edelleen tulevaisuus pelottaa, mutta tavallaan sen ajattelu ei tunnu miltään. Ei siellä kuitenkaan ole mitään mitä odottaa.